Mitä TSK sanoo hyvistä ja huonoista termeistä — ja milloin?

Kirjoittaja: Olli Nykänen
Julkaistu Terminfo-lehden numerossa 1/97.

Monet pitävät Tekniikan Sanastokeskusta paikkana, jossa otetaan innokkaasti kantaa jos jonkinmoisiin terminvalintakysymyksiin. Usein kantaa otetaankin, vaan ei aina. Sanastokeskuksen johtaja Olli Nykänen valottaa termien muodostumisen ja käytön sekä termisuositusten antamisen ja antamatta jättämisen taustoja.



Sanojen ja termien käyttäjät tuntuvat suhtautuvan erilaisten auktoriteettien suosituksiin jännittävän kaksijakoisesti. Toiset kaipaavat aktiivista kielipoliisia, jotta kielenkäyttö olisi kurinalaista ja viestintä täten mahdollisimman häiriötöntä, toiset halveksuvat avoimesti kaikkea kieleen liittyvää ohjausta — silloinkin kun siihen on nähtävissä selvää tarvetta. Sama ilmiö näyttää pätevän niin yleiskielen kuin eri alojen termistönkin huollon suhteen.

Yleiskielen huollossa, jota tekee erityisesti Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, on havaintojeni mukaan siirrytty aiempaa vapaampaan suuntaan: eläköön kieli käyttäjiensä mieltymysten mukaan ilman tiukkapipoista ohjailua. Silti perusasioista halutaan pitää kiinni, eli selkeys ja ymmärrettävyys ovat kunniassa. Lisäksi kielenkäyttäjiä muistutetaan siitä, että tekstin ja puheen sisältö, rakenne ja tyyli tulee suunnitella kulloisenkin tarpeen mukaan. Arkitilanteissa käytettävällä puhekielellä on omat piirteensä, juhlapuheissa käytettävällä omansa — vastaavasti on eroja myös eri tarkoituksiin laadittavilla kirjoituksilla.

Tekniikan Sanastokeskus osallistuu kielenhuoltoon lähinnä erikoisaloilla käytettävien termien osalta. Tämä liittyy olennaisesti TSK:n pyrkimyksiin edistää hyvää ammattikieltä — ei niinkään itseisarvona tai kulttuurikysymyksenä, vaan ammatillisen viestinnän ja siihen liittyvän ymmärtämistavoitteen tärkeänä välikappaleena. Termejä koskevat suositukset, joista nyt kirjoitan, ovat yksi keino vaikuttaa, mutta toki vain yksi. Yhtä hyvin voimme pitää kielenhuoltona terminologisen työn muita alueita, kuten käsitteiden määrittelyä ja erikielisiä termivastineita koskevan tiedon keruuta ja levittämistä. Niilläkin on vaikutusta kielenkäyttöön.

Ei kenenkään puolesta

Yksi TSK:n tärkeimmistä periaatteista sanastotyössä ja kielenhuollossa on se, ettemme yritä mestaroida minkään alan ammattilaisten kieltä heidän puolestaan, vaan pyrimme yhteistyöhön heidän kanssaan. Tämä koskee yhtä hyvin mittavia sanastoprojekteja kuin kysymyksiä yksittäisistä termeistä. Periaatteen takana ovat hyvin selkeät ja käytännölliset syyt: ihmisiä ei voi pakottaa käyttämään tietynlaista kieltä — esimerkiksi tiettyjä termejä — vaan heidät on motivoitava siihen muulla tavoin, yleensä huolellisesti perustellen. Jos kielenhuolto-organisaation termisuositukset ovat ristiriidassa sen kanssa, mitä ihmiset haluavat käyttää, kielenhuolto yleensä häviää kädenväännön. Sanelupolitiikka ei onnistu.

Yhdessä päättämiseen tarvitaan tietysti aikaa ja vaivaa enemmän kuin pikaisiin yhden tai kahden ihmisen voimin tehtyihin päätelmiin. Tämän vuoksi TSK ei aina pysty ottamaan kovin virallista kantaa — varsinkaan niissä tilanteissa, joissa vastauksia vaaditaan nopeasti. Sen selvittäminen, mitä termejä käytetään tai mitä asiantuntijat haluaisivat käyttää, ei yleensä käy hetkessä. Jos lisäksi näyttää siltä, että käytäntö on ristiriidassa kielellisten kriteerien kanssa, tilanne on aina vain monimutkaisempi. Tarvitaan eri tahoilla tehtäviä tiedusteluja ja neuvotteluja, jotka väistämättä vievät aikansa.

Miten termit syntyvät?

Jotkut luulevat, että TSK:n keskeisintä työsarkaa on suomenkielisten vastineiden keksiminen uusille vieraskielisille termeille. Näin ei ole, vaan suomalaisen sanastotyön kenttä on paljon laajempi ja enimmäkseen aivan toisin painottunut. Uudet termit syntyvät yleensä siellä missä uudet käsitteetkin: asiantuntijapiireissä. Lähtökohtana voi olla pienen ryhmän tai ehkä vain yhden ihmisen idea tai ajatusmalli, josta on tarvetta kertoa muillekin. Sitä mukaa kuin tieto itse asiasta leviää, täsmentyy myös tarve siihen liittyviin kielellisiin ilmauksiin, termeihin.

Suomalaiset ovat tottuneet siihen, että uudet asiat tulevat ensin vieraalla kielellä, varsin monella alalla englanniksi. Aluksi asiantuntijoille saattaa riittää englanninkielisten termien käyttö suoraan suomen kieleen lainattuna (ns. sitaattilainoina). Jos käsite ja sen taustalla olevat ilmiöt kuitenkin osoittautuvat pitkäikäisiksi ja saavuttavat laajempaakin huomiota, on yleensä perusteltua ottaa käyttöön myös omaan kieleen paremmin sopivat, omakieliset termit.

Kun sitten uusia termejä muodostetaan, tarjoaa suomen kieli siihen monta vaihtoehtoista tapaa. Kaikkein yleisintä on yhdyssanojen ja sanaliittojen tekeminen ennestään tutuista osista. Varsin tavallista on myös sanojen lainaaminen joko toisesta kielestä tai toiselta alalta. Lainat toisesta kielestä voivat olla sitaattilainoja, jotka kirjoitetaan ja äännetään alkukielen tapaan (esimerkiksi franchising), suomen kirjoitus- ja ääntöasuun mukautettuja erikoislainoja (esimerkiksi psykologia, kapasitanssi) tai käännöslainoja, joissa alkukielisen termin rakenne pääosin säilytetään mutta termin osat äännetään omalle kielelle (esimerkiksi 'free text searching' > vapaatekstihaku).

Suhtautuminen lainasanoihin riippuu yleensä siitä, miten hyvin se sopii suomen kieleen. Radio ja jopa multimedia on helpompi hyväksyä suomenkielisiksi sanoiksi kuin vaikkapa engineering tai know-how. Useimmiten lainasanoille on kuitenkin löydettävissä myös hyviä omakielisiä vaihtoehtoja.

Uusien sanojen johtamiseen ns. johtimien avulla on suomen kielessä monipuoliset mahdollisuudet. Niitä kannattaisi myös hyödyntää nykyistä enemmän, ovathan johdokset yleensä lyhyempiä ja napakampia kuin esimerkiksi yhdyssanat. Ajankohtaisena esimerkkinä tulee mieleen selain vs. selausohjelma tai -ohjelmisto.

Kannanottoja eri yhteyksissä

TSK ottaa kantaa termivalintoihin monissa eri yhteyksissä. Useimmat ja ehkä kaikkein perusteellisimmin pohjustetut suositukset syntyvät sanastoprojektien yhteydessä, kun asiantuntijat TSK:n opastuksella ratkaisevat, mikä termi kulloinkin asetetaan laadittavassa sanastossa ensisijaiseksi ja mihin synonyymiin mahdollisesti liitetään varoitus "mieluummin kuin" tai jopa "ei" kertomaan, ettei tätä vaihtoehtoa toivota vastedes käytettävän. Kaikki suositukset eivät sanastoista kuitenkaan erotu; jos vaikkapa käyttökelpoisia synonyymejä ei ole ollenkaan, ei sanastoon kirjatusta termistä näy päälle, kuinka paljon sen kelpoisuutta on työryhmässä mietitty.

Monet sanastoja laativat järjestöt ja viranomaiset tapaavat lähettää luonnoksiaan TSK:lle kommentoitavaksi, joko vakiintuneen lausuntokierroskäytäntönsä mukaisesti tai tapauskohtaisen harkinnan perusteella. Tällaisesta olemme kiitollisia jo senkin vuoksi, että yritämme pysytellä ajan tasalla siitä, millaista sanastotyötä Suomessa kaiken kaikkiaan tehdään.

Koska lausuntopyyntöihin harvoin liittyy suoranaista toimeksiantoa sanaston tarkastamiseksi, on TSK:n yleensä tyydyttävä siihen, että luonnoksiin tutustutaan ja niitä kommentoidaan kulloisenkin työtilanteen sallimassa määrin. Jos kaikilla terminologeilla sattuu olemaan kova kiire vaikkapa sanastoprojektiensa kanssa (ja aika usein onkin!), saattaa lausunnon ainoaksi sisällöksi jäädä "emme ota kantaa". Silloinkin kun aikaa on paremmin, on hyvin harvinaista, että TSK ehtisi tarkastella luonnosten kaikkia yksityiskohtia perusteellisesti. Sehän lähentelisi työn tekemistä uudelleen! Pikemminkin pyrimme osoittamaan sanaston laatijoille luonnoksen mahdolliset periaatteelliset heikkoudet ja toistuvat virhetyypit sekä antamaan vinkkejä siitä, miten nämä voitaisiin korjata. Toki annamme usein myös konkreettisia korjaus- tai parannusehdotuksia yksittäisiin termeihin tai määritelmiin, mutta varsinkaan laajoissa sanastoissa emme millään ehdi erikseen syventyä kaikkeen. Jos siis haluatte todella tarkistuttaa sanastoluonnoksenne termit tai määritelmät TSK:ssa, on asiasta sovittava toimeksiantona eikä lausuntopyyntönä.

Myös osa TSK:n termipalvelussa esitettävistä kysymyksistä koskee termisuosituksia: "Saako sitä-ja-sitä termiä käyttää?" tai vieläkin vaativammin: "Mitä termiä TSK siihen-ja-siihen yhteyteen suosittaa?" Jos kysymys koskee termiä, johon on aiemminkin pitänyt ottaa kantaa tai jota on suositettu riittävän arvovaltaisessa julkaisussa, esimerkiksi säädöksissä tai standardeissa, tulee vastaus kuin apteekin hyllyltä. Useimmat tapaukset eivät kuitenkaan ole näin helppoja.

TSK:n termipalvelutoiminta on mitoitettu olettaen, että yhden kysymyksen selvittämiseen tarvitaan keskimäärin viitisentoista minuuttia. Siinä ajassa ehditään terminvalintatilannetta tai suosituskysymystä varten selvittää, mitä termejä mahdollisesti käytetään aihealueen kannalta tärkeissä lähdeteoksissa sekä täyttääkö termiehdokas halutut kielelliset kriteerit. Silloin kun kyse on uudesta asiasta ja uudesta termistä, olisi kuitenkin välttämätöntä selvittää myös alan asiantuntijoiden suhtautuminen ehdotukseen ja mahdollisiin vaihtoehtoihin. Se vaatii jo paljon enemmän aikaa ja työtä. Termipalvelun hinnoitteluperusteiden ja yleisten toimitusaikojen takia se on valitettavan usein asiakkaalle liian kallista tai hidasta.

TSK ottaa kantaa termikysymyksiin myös oma-aloitteisesti. Useimmiten tämä liittyy jonkin ajankohtaisen tapahtuman tai uutisen perusteella esiin nousevaan asiaan ja sitä koskevaan kielenkäyttöön. Mahdollinen termiongelma voidaan havaita myös ns. termiseurannan yhteydessä. Osa tällä tavoin esiin nousseista ja selkeään ratkaisuun johtavista kysymyksistä tuodaan julki esimerkiksi Terminfossa, mutta kieltämättä aika usein tieto tulee kirjatuksi vain TSK:n omiin tiedostoihin, joissa se on käytettävissä muun lähdeaineistomme tavoin.

Millainen on hyvä termi?

Yksittäisten ja erikseen esille otettujen terminvalintatilanteiden ohella TSK ottaa tietenkin myös yleisesti kantaa siihen, millaiset termit ovat hyviä. Hyvän termin kriteerit on lueteltu moneen kertaan TSK:n kursseilla ja esimerkiksi vuonna 1989 ilmestyneessä Sanastotyön käsikirjassa (SFS-käsikirja 50, TSK 14):

  • läpikuultavuus: termistä tulisi heti näkyä käsitteen tärkeimmät piirteet
  • johdonmukaisuus, erityisesti suhteessa käsitejärjestelmään
  • tarkoituksenmukaisuus: termi ei saisi käyttöyhteydessään herättää haitallisia mielikuvia
  • erottuvuus: termi ei saisi liiaksi muistuttaa toista samalla alalla käytettävää tai yleisesti tunnettua termiä
  • lyhyys: kukapa haluaisi varta vasten käyttää pitkiä ja kömpelöitä termejä
  • produktiivisuus: hyvästä termistä on helppo tehdä johdoksia suomen kielen yleisiä sääntöjä ja kielenhuollon suosituksia uhmaamatta
  • ääntämisen, kirjoittamisen ja taivuttamisen helppous ja yksiselitteisyys
  • omakielisyys: jopa kansainvälisen standardisoinnin ohjeet asettavat omakielisen termin lainasanaa paremmaksi vaihtoehdoksi
  • muu kielellinen moitteettomuus, esimerkiksi eri sanaluokkiin kuuluvien sanojen pitäminen omissa tehtävissään.

Totuuden nimessä on sanottava, ettei monikaan termi täytä kaikkia edellä kuvattuja vaatimuksia, eikä kriteerien keskinäinen tärkeysjärjestyskään ole sillä tavalla selvä, että käytännön tilanteissa esiintyvien termivaihtoehtojen paremmuus olisi aina yksiselitteisesti mitattavissa. Silti olisi hyvä, että uutta termiä tarvittaessa ja ylipäänsä termivalintoja tehtäessä esille nousevia vaihtoehtoja tarkasteltaisiin kaikkien edellä mainittujen kriteerien valossa.

Termin muuttaminen on vaikeaa

Välillä tulee eteen tilanteita, joissa jokin jo käytössä oleva termi halutaan tyystin korvata toisella. Tällöin pelkät hyvän termin valintaperusteet eivät riitä, vaan on otettava huomioon, kuinka laajalti ja vakiintuneesti vanha termi on käytössä. Pääsääntönä voidaan nimittäin pitää sitä, ettei vakiintunutta termiä kannata yrittääkään muuttaa. Ensinnäkin muuttaminen on vaikeaa, koska ihmiset pitävät varsin lujasti kiinni tottumuksistaan, ja toiseksi voi käydä niin, että uuden termin suosittaminen aiheuttaakin enemmän sekaannusta kuin selkeyttä. Vaikutus voi siis olla sanastotyön yleisten tavoitteiden vastainen: ymmärtämisen sijasta viestintä hämärtyy ja väärinkäsitysten riski kasvaa.

Jo edellä todettiin, että uusia termejä tarvitaan lähinnä silloin, kun syntyy uusia käsitteitä. Rajanveto käsitetasolla voi tietysti olla vaikeaa, esimerkiksi hallinnon alalla. Jos vaikkapa yrityksen markkinointiosaston toimintatapoja uudistetaan jonkin uuden liikkeenjohdollisen opin mukaan, muuttuuko samalla käsite, jonka mukaan tämä organisaation osa on nimensä saanut? Tai jos tietyn sosiaalihuoltoon kuuluvan avustuksen myöntämisperusteet hieman muuttuvat, pitääkö heti vaihtaa myös avustuksen nimi? Käytännön ratkaisut ja niihin liittyvän nimitysten sekamelskan me tunnemme — valitettavasti.

Huvittavimpia termin muuttamisyrityksiä ovat ne, joissa pitkään käytössä ollut ilmaus halutaan korvata "hienommalla". Sanastotyön käsikirja mainitsee esimerkkinä uudistermin laitostalousoppilaitos entisen emäntäkoulun sijasta. Tällainen ilmiö on turhankin yleinen esimerkiksi hallinnon tai säädösten uudistamispyrkimysten yhteydessä.

Totta kai termien muuttaminen on joskus tarpeenkin. Vanhaan termiin — olkoon miten vakiintunut hyvänsä — on saattanut kertyä niin paljon haitallisten mielikuvien painolastia, ettei se enää täytä tehtäväänsä asiatyylisessä viestinnässä. On myös mahdollista, että termiin liittyvät ongelmat — vaikkapa kielelliset — tulevat esiin vasta käytön enentyessä, esimerkiksi silloin kun termi "valuu" erikoiskielestä yleiskieleen. Se, mikä aluksi kelpasi suppeahkolle asiantuntijajoukolle, ei välttämättä kelpaa suurelle yleisölle.

Termien muuttamiseen tarvitaan monesti vieläkin enemmän harkintaa ja perusteluja kuin puhtaalta pöydältä tehtäviin termisuosituksiin. Erityisen tärkeää on saada muutokselle tärkeimpien käyttäjäryhmien ja mielipidevaikuttajien — alan huippuasiantuntijoiden, tiedotusvälineiden ja viranomaisten — hyväksyntä ja tuki. Muuten voi käydä niin, että hyvänkin suosituksen kanssa lyödään kirves kiveen ja jos ei se tunnu auttavan, hakataan vielä päätäkin seinään.